Hullun hommaa!

On hullun hommaa uskoa Jumalaan. Onko mitään järkeä uskoa johonkin, jota ei näe, käsitä tai pysty todistamaan. Antropologian professori Roger Martin Keesingin (1935 – 1993) mukaan uskonto omaa psykologisesti vahvistavan ulottuvuuden, joka tarjoaa ihmisille selityksiä maailman mielekkyydestä hädän hetkellä. Samalla uskonto tukee yhteisön identiteettiä ja sosiaalista integraatiota jaettujen kokemusten avulla.

Uskoa ja uskontoa voidaan tutkia ja siitä voidaan esittää monenlaisia tutkimuksia ja mielipiteitä. Tällä tavalla ihminen onnistuu jotenkin määrittelemään tämän ”hullutuksen”.

Vuonna 1961 Neuvostoliiton Juri Gagarinista tuli ensimmäinen avaruudessa käynyt ihminen. Juri Gagarin kiersi lentonsa jälkeen useissa maissa kertomassa avaruuslennostaan. Yksi hänen kuuluisista lausahduksistaan on: "Kiersin avaruudessa - en nähnyt Jumalaa. Jumalaa ei siis ole olemassa".

Entäpä jos…

Raamatussa Paavali kirjoittaa, että uskovat ovat muita ihmisiä säälittävämpiä, jos laittavat toivonsa Jeesukseen vain tämän elämän ajaksi. Tällä tarkoitetaan, että kristillinen elämä on aikamoista roskaa, ellei tähtäimessä ole taivas ja iankaikkinen elämä. Eli jos on olemassa Jumala ja taivas, tällä kaikella onkin arvaamattoman suuri merkitys. Äkkiseltään on nimittäin aika hullua huudella taivaisiin, puhua tyhjille seinille tai antaa oma elämä ”jonkin suuremman” palvelukseen. Vaan entäpä jos se on totta? Siinä tapauksessa juuri tämä on se tie. Ja silloin eteemme avautuu jotain elämää suurempaa – jotain ikuista ja käsittämätöntä.

Usko luottaa, vaikkei ymmärrä

Raamatussa kerrotaan miehestä nimeltä Joosua, jonka tarina Jerikon valloituksesta on varmasti jokaisen pyhäkoulun top 5 joukossa. Joosua tiesi, että Jeriko on käytännössä mahdotonta valloittaa sen vahvan muurin ja armeijan vuoksi. Mutta siitä huolimatta hän ei laatinut hienoa sotastrategiaa, ei keksinyt pommia eikä rakentanut muurinmurtajia. Mitä tuo hullu Joosua tekikään… Hän uskoi ääntä, jonka kuuli ja totteli sitä. Hän kokosi joukkonsa, marssi muurin ympäri ja loppujen lopuksi he kaikki huusivat niin kovaa kuin osasivat. Joosua teki jotain sellaista, jota on hyvin vaikea käsittää. Mutta muurit murtuivat ja Jeriko valloitettiin. Kukaan ihminen ei olisi voinut keksiä moista valloitusstrategiaa, mutta tämä olikin Jumalan tapa voittaa taistelu. (Lue koko kertomus, Joosua 1-6)

Kohti käsittämätöntä ja sen yli

Olen lukenut seuraavan raamatunpaikan useasti ja silti sen toteutuminen on minulle aina yllätys:

Jes. 55:9 Vaan niin paljon korkeampi kuin taivas on maata, ovat minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne.

Haluaisin olla kuin Joosua ja uskoa hullun lailla Jumalaan. Haluan kuulla sen hiljaisen äänen, joka ylittää ymmärrykseni ja laittaa kaikki suunnitelmani sekaisin.

Sydämeni kaipaa Jumalaa, enkä aio luovuttaa. Odotan Häntä vaikka epäilen. Joskus jopa pelkään saada vastauksia rukouksiini. Tai ehkä enemmänkin jännitän, niin kuin lapsena joululahjan saamista. Vuodatan sydämeni Hänen eteensä ja odotan.

Psalmi 62:5-8

Odota yksin Jumalaa hiljaisuudessa, minun sieluni, sillä häneltä tulee minun toivoni. Hän yksin on minun kallioni, minun apuni ja turvani: en minä horju. Jumalassa on minun apuni ja kunniani. Minun väkevyyteni kallio, minun turvani on Jumala. Turvatkaa häneen joka aika, te kansa; vuodattakaa hänen eteensä sydämenne. Jumala on meidän turvamme.

Sanat

Sanoissa on arvaamattoman paljon voimaa. Sanoilla voimme repäistä auki taivaan ja helvetin. Molempia on tullut harrastettua ja toivoisin painopisteen pikkuhiljaa siirtyvän taivaan puolelle.

Ohjeistin taannoin esikoistamme jääkiekkopelin tiimellyksessä: "koita käyttää vähän kannustavampaa kieltä". Joukkue oli häviöllä pipolätkän tiukassa väännössä (isät vs. lapset). Ja oikea ratkaisu tappioasemaan oli alituinen joukkuetovereiden virheistä muistuttaminen. Enpä ole koskaan itsekään ollut hyvä häviäjä, joten ymmärrän poikaani. Mutta pointti olikin sanoissa... Kenen tahansa potentiaali nousee vähintään 80% jos käytetään toisenlaista kieltä, kuten: "hyvin menee", "sinä pystyt siihen", "me ollaan hyvä tiimi".

Meillä Suomessa on liuta sanontoja, joiden sisältöä tulisi vielä vähän hioa. Kuten tämä; vaikeneminen on kultaa. Tälle sananlaskulle löytyy jopa raamatullinen alkuperä ja silti sen kanssa mennään usein syvälle saveen ja lujasti. Milloin vaikeneminen on kultaa? Varmasti silloin, kun kyseessä on juoru, valhe, kirosana tai muuten vain älytöntä huutoa. Melkeinpä kaikissa muissa tapauksissa puhuminen on kultaa. Puhumattomuus on usein yhtä paha kuin turpaan vetäminen. 

Puhuminen on kultaa, koska se parantaa, auttaa, tukee, puhdistaa, antaa toivoa ja tuo pimeyteen valon. Sanoissa on luova voima ja jokainen voi itse valita sen mitä sanoillaan luo. Sopiiko suuhumme hyvin sanat: "Minä rakastan sinua", "Anteeksi", "Voinko auttaa", "Sinä olet minulle tärkeä", "Olet kaunis", "Olet arvokas". Tämänkaltaisten sanojen lista on loputon ja meistä jokainen on niiden sanojen arvoinen. Samalla meistä jokainen on arvollinen sanomaan näitä sanoja ja paljon enemmän. 

Jeesus valitsi sanansa tarkkaan. Hän ei syyttänyt, kun siihen oli herkullinen mahdollisuus. Toisaalta Hän suuttui ja raivosi, kun tilanne niin vaati. Jeesusta ei pelottanut rohkaista syntisiä ja epäonnistuneita. Jeesusta ei myöskään pelottanut olla hiljaa, kun Hän olisi voinut itseään puolustaa. Ja vain Jeesus sanoi ihmiskunnan ylle sanat "Se on täytetty". 

Me voimme valita tälle päivälle hyvät sanat...

100 punnerrusta…

Aamu alkoi hesarin lukemisella ja sieltä löysin otsikon ”100 punnerrusta 6 viikossa”. Hetken mielijohteesta ajattelin kokeilla moista. Tänään on eka päivä ja jo nyt tuli rimakauhu. Saas nähdä olenko kuuden viikon jälkeen edelleen lähtölukemissa.

Tämä kuten moni muukin hankkeeni saattaa jäädä puolitiehen. Olen oikeastaan mestarillinen tekemään asioita puoliksi tai ainakin aloittamaan… tai ainakin ajattelemaan, että aloittaisin. Lista on huolestuttavan pitkä, eikä asiaa yhtään auta se, että kattolistat ovat edelleen asentamatta.

Löydän nimittäin mitä käsittämättömimpiä tekosyitä olla ryhtymättä toimeen. Sijaispuuhastelu vie melkein aina voiton. Siitä syystä imurointi, netissä pyöriminen, lehtipinon lajittelu tai jopa lumityöt nousevat tärkeysjärjestys-listallani ylimmäksi ykköseksi.

Onko tämä puolitekeminen tai puolitekemättömyys hiipinyt myös muille elämänalueille? Ollaan puolitosissaan, tekevinään ja olevinaan. Olemme paikalla, muttei läsnä. Hiihtelemme hiihtämisen sijaan, käveleskelemme kävelyn sijaan ja lista jatkuu. Jumalakin on vain puolijumala; avuksi hädässä, tarpeessa ja pinteessä. Jumala silloin, kun olemme kirkkorakennuksen sisällä, mutta puolitehoinen kaupan jonossa ja liikenneruuhkassa. Saati sitten aikaisessa aamussa, jolloin hermo kireällä ja väsyneenä saatamme lapset koulutielle julkaisukelvottomalla asenteella. Hyvää koulupäivää hampaitten välistä ja paiskis – siinä eväät hyvään koulupäivään.

Muutama hetki psalmien parissa ja olen jo melkein varma, että Daavid ja kumppanit olivat yli-ihmisiä. Esimerkkinä psalmi 86:12 Kaikesta sydämestäni minä kiitän sinua, Herra, minun Jumalani, ja kunnioitan sinun nimeäsi iankaikkisesti. Yhdessä lauseessa on niin paljon antautuneisuutta ja iankaikkisuutta, että hengästyttää. Ja samalla haluan juuri tuota paljon – sanoisinko kaikesta sydämestäni.

Ensimmäinen askel puolinaisuudesta kokonaisuuteen onkin juuri tahto. Raamattua kannattaa lukea, sillä se sytyttää tahdon. Yksi lempikohtani on tapahtuma, jossa epäuskoinen ja epäröivä saa avun: Markuksen evankeliumi 9:22 …Mutta jos sinä jotakin voit, niin armahda meitä ja auta meitä."23 Niin Jeesus sanoi hänelle: "'Jos voit!' Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo". 24 Ja heti lapsen isä huusi ja sanoi: "Minä uskon; auta minun epäuskoani". Kysymys oli isästä, jonka lapsi oli pahasti sairas. Aivan varmasti isä tahtoi pojan parantuvan, mutta pettymys ja tuska olivat liian suuria, jotta olisi voinut uskoa parempaan huomiseen. Jeesus kestää epäilyn ja parantaa pojan.

Toinen askel pois puolinaisuudesta on Jeesus Kristus. Hän kestää meitä puolikkaita ja jopa tyhjiä. Taivaallinen arviointimalli ei perustu määrään tai näköön. Kristuksessa olemme elossa, täysiä ja ylitsevuotavia. Ilman Kristusta toivottomia, synnin orjia ja kuoleman omia.

Laulaisitko kanssani tämän laulun? Se on hyvä laulu ja melodia on meidän jokaisen sydämessä. Sitä ei lauleta duurissa eikä mollissa, ei korkealta eikä matalalta, ei kovaa tai hiljaa. Tämä laulu lauletaan kahdestaan Jumalan kanssa, sydämeltä sydämelle. Tämä laulu vie kohti täyteyttä!

Psalmi 130

1 Matkalaulu. Syvyydestä minä huudan sinua, Herra.

2 Herra, kuule minun ääneni. Tarkatkoot sinun korvasi minun rukousteni ääntä.

3 Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit, Herra, kuka silloin kestää?

4 Mutta sinun tykönäsi on anteeksiantamus, että sinua peljättäisiin.

5 Minä odotan Herraa, minun sieluni odottaa, ja minä panen toivoni hänen sanaansa.

6 Minun sieluni odottaa Herraa hartaammin kuin vartijat aamua, kuin vartijat aamua.

7 Pane toivosi Herraan, Israel. Sillä Herran tykönä on armo, runsas lunastus hänen tykönänsä.

8 Ja hän lunastaa Israelin kaikista sen synneistä

Herra Suomen Tasavallan Presidentti?

Sosiaalisessa mediassa käy kuuma keskustelu presidenttipelistä. Tai oikeastaan siellä ei keskustella presidenteistä paljon mitään. Keskustelun kuuma peruna on suhtautuminen homoseksuaaliin presidenttiehdokkaaseen. Toisille tasavallan ykkösparina mies+mies on yhtä hyvä kuin mies+nainen. Toisille taas tämä asia ei merkitse yhtään mitään, painopiste on osaamisessa ja karismassa. Ne, jotka eivät hyväksy homoparia, saavat kasapäin viestejä, joista käy ilmi kuinka vanhanaikaisia, suvaitsemattomia ja itsekeskeisiä he ovat. Me kristityt saamme siitä osamme, ehkä ansaitustikin?

Mikä sitten on olennaista, kun valitaan presidenttiä? Väitän, että se on mielikuva. Nyt kilpakumppanit myyvät mielikuvia tulevaisuudesta, arvomaailmasta ja itsestään. Mielikuvien ongelmana on se, että ne pohjautuvat paljolti tunteeseen ja vallitsevaan ilmapiiriin. Usein ne ovat unia, joiden toivotaan toteutuvan. Nyt myynnissä on esimerkiksi kaksi erilaista mielikuvaa Linnan juhlien avausvalssista.

En äänestä tyhjää

Vaali-iltana minulle soitti paikallislehden toimittaja ja kysyi, josko olemme seurakunnassa ohjeistaneet ihmisiä äänestyksessä. Emme ole ohjeistaneet. Enkä nytkään ohjeista. Asia on kuitenkin niin ajankohtainen, että on vaikea valita hiljaisuutta. Ikään kuin äänestäisin tyhjää. Vaikka onhan aku ankan tai tyhjän äänestäminenkin vaikuttamista. Ehkä.

Usko näkyy ja tuntuu

Minä olen kristitty. Minä uskon Jeesukseen Kristukseen pelastajanani. Pitäisikö tämän asian vaikuttaa siihen, miten elän? Vai pitäisikö sen vaikutus pysyä sisälläni? Eiköhän tässä keskustelussa ole kysymys juuri tästä. Saanko sanoa ääneen, että uskon raamattuun totuutena? Saanko sanoa sen myös muille? Ja onko minun ajatukseni ja uskoni arvokasta myös silloin, kun se ei noudata trendiä?

Emme kai sen tähden rakentaneet kirkkorakennuksia, että uskomme pysyisi paremmin seinien sisäpuolella? Minä ainakin luulin, että rakennukset ovat kokoontumista ja sisään kutsumista varten. Minä ajattelen, että seurakunta on elävä organismi, jonka vaikutus ei riipu sen kokoontumismuodosta tai -paikasta. Tälläkin hetkellä seurakunta elää ja voi hyvin huoltoasemalla, rakennustyömaalla, kotisohvalla, auton ratissa ja videovuokraamossa. Emme voi sulkea sanomaa seinien sisälle, aivan kuten emme sulje ihmisiäkään.

Moraalinen rohkeus määritellään näin: ”kyky toimia oikein välittämättä vastustuksesta, häpeästä, skandaalista tai vähättelystä”. Minä uskon, että raamatusta löytyy se mikä on oikein ja mikä väärin. Saanhan rohkeasti ja häpeää tuntematta valita oman uskoni ja elämänarvoni?

Väliintuloja

Interventiolla eli väliintulolla tarkoitetaan mm. kansainvälisessä politiikassa ei-sotilaallista puuttumista toisen valtion sisäisiin asioihin. Talouspolitiikassa se tarkoittaa esim. valtion puuttumista talouselämään. Minulle tutumpi termi on sosiaalinen väliintulo, esim. läheisten auttaessa alkoholista tai huumausaineista riippuvaiseksi tullutta sukulaista.

Työskennellessäni lastenkodissa joutui ja sai tehdä monenlaisia väliintuloja. Parhaiten muistan tilanteen, jossa kaksi lasta heitteli toisiaan nyrkin kokoisilla kivenmurikoilla. Luotin toiseen poikaan, joten uskaltauduin lasten väliin, kun vielä muutamat kivet viuhuivat ilmassa. Väliintuloni oli vaistomainen reaktio, ainut tavoitteeni oli saada tuo järjettömyys loppumaan kenenkään loukkaantumatta. Jälkikäteen sain lastenkodin johtajalta aikamoiset moitteet, sillä olin asettanut itseni ”aiheetta” vaaratilanteeseen.

Auto oli pakattu ja vielä viimeisen kerran isäni tarkisti, että ulko-ovi on lukossa. Kaikki oli valmista perheen yhteiselle lomamatkalle. Silloin kuului ääni, jota kukaan vanhempi ei halua kuulla; ”Tulkaa apuun, Jari on jäänyt auton alle”. Tiellä oli pysähtyneenä sementtirekka, polkupyörä kaatuneena ja ihmisten järkyttyneet ilmeet. Rekan molemmat tuplarenkaat olivat rullanneet pikkupojan vatsan yli. Itse en muista noista ajoista oikeastaan mitään, olin kait 2-vuotias. Jari selvisi ja arpia lukuun ottamatta onnettomuudesta ei jäänyt mitään jälkiä. Seurakunta, sukulaiset ja vanhempani rukoilivat ehkä enemmän kuin koskaan. Jumala teki väliintulon ja pahat aavistukset, pelon sekaiset valvotut yöt sairaalassa ja itkut muuttuivat iloksi ja kiitokseksi.

Viime perjantaina katselin nuortenillan kulkua tottunein silmin. Rukousta, ylistystä ja oikein mukavasti ihmisiä. Tästä tulee varmasti hyvä ilta, ajattelin. Tai oikeastaan se oli enemmänkin raskas toive, jonka toisella puolella oli pelko, että siitä tulisi vain hyvä ilta.

Monesta hyvin näkyvistä sekä kasasta selittämättömistä syistä tulin tuohon iltaan väsyneenä. Olin väsynyt ihmisiin, tapoihin ja itseeni. Jollakin tasolla olin alkanut jo pohtia mahdollisuutta lopettaa työsuhteeni seurakunnassa. Kysymykset velloivat ajatuksissani öin ja päivin… Onko tämä kaiken sen arvoista? Miksi asiat eivät suju toivotulla tavalla? Missä kauan kaivattu muutos, missä herätys?

”Minä näen raskaan kivitaakan, jota vedät perässäsi” aloitti eräs ystävä, joka tuli viereeni tuona perjantai-iltana. ”Ja nyt Jumala haluaisi ottaa sen sinulta pois”, hän sanoi ja katsoi minua syvälle silmiin. Jotain ihmeellistä tapahtui tuona iltana, kun hän rukoili puolestani. Tunsin Jumalan läsnäolon hyvin raskaana mutta myös vapauttavana. Pitkästä aikaa itkin.

Jumala teki minun elämääni väliintulon, jota en osannut pyytää. Ei minulla muutenkaan ollut sanoja pahalle ololleni. Vaikka silmällä katsottuna ja järjellä ajateltuna mikään ei ole muuttunut, kaikki on kuitenkin toisin. Painostava olo on poissa ja uskallan jälleen unelmoida. Tiedän, että vuosi 2012 tulee olemaan loistava!

Interventiolle tunnusomaista on se, että väliintuleva osapuoli tietää mikä on parasta hänelle, jonka elämään puututaan. On sydäntä raastavaa tehdä huostaanottopäätös, mutta lapsi täytyy pelastaa. On raskasta sulkea huumeriippuvainen laitoshoitoon, mutta sillä voidaan säästää ihmishenki. Lapsi purskahtaa itkuun, kun isä tarttuu tukasta kiinni… mutta vain se pelasti lapsen tippumasta jyrkänteeltä.

Joskus väliintulo on välttämätöntä. Olen kiitollinen, että Taivaallinen Isämme tietää paremmin!