Herra Suomen Tasavallan Presidentti?

Sosiaalisessa mediassa käy kuuma keskustelu presidenttipelistä. Tai oikeastaan siellä ei keskustella presidenteistä paljon mitään. Keskustelun kuuma peruna on suhtautuminen homoseksuaaliin presidenttiehdokkaaseen. Toisille tasavallan ykkösparina mies+mies on yhtä hyvä kuin mies+nainen. Toisille taas tämä asia ei merkitse yhtään mitään, painopiste on osaamisessa ja karismassa. Ne, jotka eivät hyväksy homoparia, saavat kasapäin viestejä, joista käy ilmi kuinka vanhanaikaisia, suvaitsemattomia ja itsekeskeisiä he ovat. Me kristityt saamme siitä osamme, ehkä ansaitustikin?

Mikä sitten on olennaista, kun valitaan presidenttiä? Väitän, että se on mielikuva. Nyt kilpakumppanit myyvät mielikuvia tulevaisuudesta, arvomaailmasta ja itsestään. Mielikuvien ongelmana on se, että ne pohjautuvat paljolti tunteeseen ja vallitsevaan ilmapiiriin. Usein ne ovat unia, joiden toivotaan toteutuvan. Nyt myynnissä on esimerkiksi kaksi erilaista mielikuvaa Linnan juhlien avausvalssista.

En äänestä tyhjää

Vaali-iltana minulle soitti paikallislehden toimittaja ja kysyi, josko olemme seurakunnassa ohjeistaneet ihmisiä äänestyksessä. Emme ole ohjeistaneet. Enkä nytkään ohjeista. Asia on kuitenkin niin ajankohtainen, että on vaikea valita hiljaisuutta. Ikään kuin äänestäisin tyhjää. Vaikka onhan aku ankan tai tyhjän äänestäminenkin vaikuttamista. Ehkä.

Usko näkyy ja tuntuu

Minä olen kristitty. Minä uskon Jeesukseen Kristukseen pelastajanani. Pitäisikö tämän asian vaikuttaa siihen, miten elän? Vai pitäisikö sen vaikutus pysyä sisälläni? Eiköhän tässä keskustelussa ole kysymys juuri tästä. Saanko sanoa ääneen, että uskon raamattuun totuutena? Saanko sanoa sen myös muille? Ja onko minun ajatukseni ja uskoni arvokasta myös silloin, kun se ei noudata trendiä?

Emme kai sen tähden rakentaneet kirkkorakennuksia, että uskomme pysyisi paremmin seinien sisäpuolella? Minä ainakin luulin, että rakennukset ovat kokoontumista ja sisään kutsumista varten. Minä ajattelen, että seurakunta on elävä organismi, jonka vaikutus ei riipu sen kokoontumismuodosta tai -paikasta. Tälläkin hetkellä seurakunta elää ja voi hyvin huoltoasemalla, rakennustyömaalla, kotisohvalla, auton ratissa ja videovuokraamossa. Emme voi sulkea sanomaa seinien sisälle, aivan kuten emme sulje ihmisiäkään.

Moraalinen rohkeus määritellään näin: ”kyky toimia oikein välittämättä vastustuksesta, häpeästä, skandaalista tai vähättelystä”. Minä uskon, että raamatusta löytyy se mikä on oikein ja mikä väärin. Saanhan rohkeasti ja häpeää tuntematta valita oman uskoni ja elämänarvoni?

Väliintuloja

Interventiolla eli väliintulolla tarkoitetaan mm. kansainvälisessä politiikassa ei-sotilaallista puuttumista toisen valtion sisäisiin asioihin. Talouspolitiikassa se tarkoittaa esim. valtion puuttumista talouselämään. Minulle tutumpi termi on sosiaalinen väliintulo, esim. läheisten auttaessa alkoholista tai huumausaineista riippuvaiseksi tullutta sukulaista.

Työskennellessäni lastenkodissa joutui ja sai tehdä monenlaisia väliintuloja. Parhaiten muistan tilanteen, jossa kaksi lasta heitteli toisiaan nyrkin kokoisilla kivenmurikoilla. Luotin toiseen poikaan, joten uskaltauduin lasten väliin, kun vielä muutamat kivet viuhuivat ilmassa. Väliintuloni oli vaistomainen reaktio, ainut tavoitteeni oli saada tuo järjettömyys loppumaan kenenkään loukkaantumatta. Jälkikäteen sain lastenkodin johtajalta aikamoiset moitteet, sillä olin asettanut itseni ”aiheetta” vaaratilanteeseen.

Auto oli pakattu ja vielä viimeisen kerran isäni tarkisti, että ulko-ovi on lukossa. Kaikki oli valmista perheen yhteiselle lomamatkalle. Silloin kuului ääni, jota kukaan vanhempi ei halua kuulla; ”Tulkaa apuun, Jari on jäänyt auton alle”. Tiellä oli pysähtyneenä sementtirekka, polkupyörä kaatuneena ja ihmisten järkyttyneet ilmeet. Rekan molemmat tuplarenkaat olivat rullanneet pikkupojan vatsan yli. Itse en muista noista ajoista oikeastaan mitään, olin kait 2-vuotias. Jari selvisi ja arpia lukuun ottamatta onnettomuudesta ei jäänyt mitään jälkiä. Seurakunta, sukulaiset ja vanhempani rukoilivat ehkä enemmän kuin koskaan. Jumala teki väliintulon ja pahat aavistukset, pelon sekaiset valvotut yöt sairaalassa ja itkut muuttuivat iloksi ja kiitokseksi.

Viime perjantaina katselin nuortenillan kulkua tottunein silmin. Rukousta, ylistystä ja oikein mukavasti ihmisiä. Tästä tulee varmasti hyvä ilta, ajattelin. Tai oikeastaan se oli enemmänkin raskas toive, jonka toisella puolella oli pelko, että siitä tulisi vain hyvä ilta.

Monesta hyvin näkyvistä sekä kasasta selittämättömistä syistä tulin tuohon iltaan väsyneenä. Olin väsynyt ihmisiin, tapoihin ja itseeni. Jollakin tasolla olin alkanut jo pohtia mahdollisuutta lopettaa työsuhteeni seurakunnassa. Kysymykset velloivat ajatuksissani öin ja päivin… Onko tämä kaiken sen arvoista? Miksi asiat eivät suju toivotulla tavalla? Missä kauan kaivattu muutos, missä herätys?

”Minä näen raskaan kivitaakan, jota vedät perässäsi” aloitti eräs ystävä, joka tuli viereeni tuona perjantai-iltana. ”Ja nyt Jumala haluaisi ottaa sen sinulta pois”, hän sanoi ja katsoi minua syvälle silmiin. Jotain ihmeellistä tapahtui tuona iltana, kun hän rukoili puolestani. Tunsin Jumalan läsnäolon hyvin raskaana mutta myös vapauttavana. Pitkästä aikaa itkin.

Jumala teki minun elämääni väliintulon, jota en osannut pyytää. Ei minulla muutenkaan ollut sanoja pahalle ololleni. Vaikka silmällä katsottuna ja järjellä ajateltuna mikään ei ole muuttunut, kaikki on kuitenkin toisin. Painostava olo on poissa ja uskallan jälleen unelmoida. Tiedän, että vuosi 2012 tulee olemaan loistava!

Interventiolle tunnusomaista on se, että väliintuleva osapuoli tietää mikä on parasta hänelle, jonka elämään puututaan. On sydäntä raastavaa tehdä huostaanottopäätös, mutta lapsi täytyy pelastaa. On raskasta sulkea huumeriippuvainen laitoshoitoon, mutta sillä voidaan säästää ihmishenki. Lapsi purskahtaa itkuun, kun isä tarttuu tukasta kiinni… mutta vain se pelasti lapsen tippumasta jyrkänteeltä.

Joskus väliintulo on välttämätöntä. Olen kiitollinen, että Taivaallinen Isämme tietää paremmin!